Mietteitä.

Ulkona on syksy.
Lehdet alkavat olla puista tippuneita, sää on harmaa, ja tuo naapurin pihakoivussa juokseva orava etsii vielä epätoivoisesti syötävää talvilevolle valmistautuvasta maisemasta.
Ruskeaa ja harmaata, lehdetöntä ja sateista.

Ihan helkkarin outo syksy alkaa pikkuhiljaa olla takana ja vaihtua talveksi. Olenkin odottanut talvea. Se on jotenkin.. minun vuodenaikani. Pakkasta, hiljaisuutta, pimeää johon ihanan raikas hanki luo valoa.
Pari viikkoa sitten täällä oli viikonloppuna oli lunta. Ja heti olin paljon pirteämpi, aamullakin oli pirteä olo.
Taidan tosissaan olla talvi-ihminen.

Koko syksyn olen ollut kamalan väsynyt. Joka päivä mieleni tekee vain nukkua, nukkua ja nukkua, aamusta iltaan ja illasta taas aamuun. En minä silti nuku, paitsi olen kyllä nukkunut päiväunia kummallisen usein. Mutta nukuin sitten paljon tai vähän, koko ajan nukuttaa.
Ja stressaa kaikki ja ahdistaa ja kaikki on ihan pirun omituista.

Se orava vain juoksee koko ajan tuossa puussa. Onkohan se sitten löytänyt jotain vai etsiikö se vain.

Luin juuri ensimmäisen tarinan kirjasta, joka minun pitää tänään lukea. Mika Waltarin kolme pienoisroomania on siis kyseessä. Luin Fine van Brooklynin, ja tuli todella hämmentävä olo.
Nyt minä ryhdistäydyn. Nyt minä alan oikeasti ryhdistäytyä. Lopetan tämän stressaamisen, nukun kunnolla, hoidan asiat kuntoon, helkkari vie. Olen syksyn vain ollut väsynyt ja istunut koneella. Ehkä olisi jo aikakin aloittaa eläminen tänä syksynä.

Nyt aloitan ensimäisenä tekemällä pakolliset jutut. Luen siis sen kirjan, teen sen tehtävän siitä ja teen sen kirjoitelman. Sitten voin olla loppupäivän rauhassa ja vaikka kovertaa tuota kurpitsaa jonka kovertamisn eilen aloitin.
Syvään hengitys ja.. kyllä tämä tästä. ^^

Hauskaa halloweenia näin muuten~~

Olemisen sietämätön Leveys.

On omituista herätä yhtenä päivänä siihen, että tajuaa olevansa herkkä. Herkkä hyvin syvästi, vaikka ei sitä ennen ollut. Ainakaan samalla tasolla. Se on hyvin kummallinen tunne. Aina se on ilmennyt jollain tavalla, mutta pienenä lapsena ehkä lapsellisemmalla, typerämmällä tavalla. Paitsi että silloinkin rupesin itkemään jos jokin asia, päässäkin helpon kuuloinen mutta oikeasti itselle vaikea - piti sanoa ulos. Tai jos ei pitänytkään, jos halusin vain sanoa sen ääneen, jos rohkaistuin sanomaan sen. Toisin sanoen, pelkäänkö rohkeutta? Pelkäänkö olla rohkea niin, ett se ilmenee kyyneleinä? Ehkä se ei ole todennäköistä. Ehkä se on vain jotain.. painetta.

Mutta on kummallista tajuta, että toiset ihmiset pitävät herkkänä. Siis ne, jotka ylipäätään näkevät minun itkevän oikeasti. Niiden mielestä jotka eivät tunne minua, olen varmaan lähinnä omituinen, koko ajan nasevasti piruileva, ärsyttävä tyyppi. Ehkä se on pala minua, mutta se johtuu siitä, että en tiedä, osaanko suhtautua ihmisiin. En tiedä mitä he ajattelevat, en tiedä heistä mitään. Se on kuin seisoisi heikoilla jäillä. Kaipa sitten rohkaisen itseäni, pidän itseni vahvana sillä aseella, että heitän takaisin.
Yritän toisin sanoen olla vahva ja suojautua, vaikka pohjimmiltani ole herkkä ja epäluuloinen. Maailma on niin kummallinen paikka. Ehkä se on jonkinlaista painetta hyväksynnästä.

Millaista muiden ihmisten näkökulmasa on nähdä, miten sellainen mitä he pitävät tyyppinä joka on ainakin jollain tasolla "kovakuorinen", rupeaa itkemään? Mutta onko se mitenkään oleellista? Sinähän se olet ja sinun elämäsi.
Mutta silti itseänikin kummastuttaa tämä ilmestynyt herkkyys.
Ennen en itkenyt katsoessani elokuvia tai sarjoja tai muuta "viihdettä". Se riipaisi sisältä, koin ne tunteet mitä hahmot kokivat mutta itkemään se ei minua saanut. Eläydyin silti hyvin voimakkaasti. Jollain syvällä olevalla tunnetasolla.
Nykyään itken melkein vääjäämättä onnellisissa lopuissa, kun joku kuolee, tai muuta vastaavaa.
Mistä se ilmestyi?
Nykyään itken joskus kuin tyhjästä. Purskahdin vain itkuun, kuten joitain viikkoja sitten. Tuntui vain niin vaikealta. Vaikka olin ihmisten ympärillä, joista välitän vahvasti, ja vaikka tiedän, että se oli turhaa, vaikka tiedän että tässä ei ole hätää ja asiat ovat hyvin. Itkin neljäkymmentä minuuttia, kun siskoni muutti toiseen kaupunkiin. Olisi varmaankin itkenyt koko päivän, ellei ystäväni olisi tullut tueksi. On omituista vain itkeä oloaan ja tajuta, ette vain saa kyyneleitä loppumaan.

Taidan tosiaan olla epävarma ihmisten suhteen. Sain tarjouksen avusta huomiselle henkilöltä, jonka tiedän aikovan jotakin erään asian suhteen. Yrittävän "viedä" minulta jotakin. Ja vaikka toisaalta olen aina ollut kovin hyväuskoinen ihmisten suhteen ja uskon että kaikissa on jotain hyvää ja uskon varsin avoimesti avuntarjouksiin sun muihin, koska haluan luottaa ihmisiin - silti tuli sellainen olo, että onko tuo tekopyhää. Onko se aitoa halua auttaa vai ihan oikeasti pelkkää sääliä, vittuilua. Vien sinulle tärkeän asian, hehhee, voin auttaa. Vai oikeaa ystävyyttä ja halua auttaa? Ei hiiskatti, minä olen omituinen. Hirveän epäileväinen. Mutta en tunnekaan häntä niin hyvin että voisin sanoa sydämestäni kummin se on. Niinpä ehkä helpointa on että jätän avun ottamatta ja nielen sisälläni patoutuvan ärtymyksen, kun tuntuu kuin hän yrittäisi salakavalasti viedä jotain omaani.
Minä tosiaan välitän siitä kuin omastani..
En silti rupea olemaan säälittävä ja kirimään hänen edelleen. Minä elän ja toimin omalla tavallani, en sillä hänen tavallaan, jonka koen lapsellisena. Oli se sitä tai ei. Minä en kuitenkaan kyseenalaista omaa toimintaani, en rupea harkitsemattomaksi siksi jos joku toinen on sitä. Nielen vain ärtymykseni. Luotan itseeni. Katsotaan miten käy.


Totisesti, voisin siteerata erään talossamme olevan jääkaappimagneetin tekstiä.
"Tämän elämän täytyy olla testi, jos se olisi totta, meille olisi annettu paremmat ohjeet."
Siltä tuntuu tänään.

Vihdoin ja viimein.

Hei vain.
Uusi blogi, vihdoin. Traumat siitä jäikin sen vanhan kanssa tietyistä syistä. Haikein mielin piti siitä sitten luopua. Melkein puoli vuotta meni, mutta nyt päätin taas palata bloggaamiseen. Ei kukaan minun rustauksiani jaksa lukea, ehei, mutta saanpahan purettua pääkoppaani. Eliii kasoittain epämääräistä ajatusmöhnää on tarjolla, tästä päivästä lähtien.



Aivan ihana kappale on tuo, ja se saa nyt toimia ensimmäisenä biisinä, koska sattuu minulla olemaan myös uusi nimimerkki Vianne joka on kyseisen elokuvan päähenkilöltä. Ja uusi nimimerkkikin tiettyjen syiden takia. Ei siitä sen enempää.

Jep. Kesälomahan tässä, kaksi viikkoa takana. Hassua kyllä, tuntuu niinkuin olisi ollut lomalla jo hyvinkin pitkään. Välillä minulla on ollut fiilis kuin olisi jo elokuu, ja näinpä jo yhden kamalan unenkin jonka vielä luulin olevan totta jossa koulut alkoi taas, eikä kyllä ollut sinä päivänä yhtään levännyt olo vaikka herätessä tajusin että edelleenhän loma tässä on. Onhan tätä lomaa tässä vielä vaikka kuinka, onneksi. Vielä hirveästi en ole saanutkaan aikaiseksi, koettanut purkaa stressiä enkä tiedä olenko onnistunut. Hetkittäin varmaankin, kokoaikaisesti en.
Tai no.
Mutta kuitenkin on sitä jotain tullut tehtyä vaikka stressi ei olisikaan ihan helpottanut. Olen lukenut jo kolme kirjaa, ja neljäs puolessävälissä. Olen tehnyt yhden sarjakuvasivun. Ja sit olen... heittänyt tikkaa, ollut kavereiden kanssa, datannut, tylsistynyt, katsonut televisiosta kodinosto-ohjelmia (jotain kauheinta ikinä, mutku mitään muuta ei keskellä päivää tuu jos ostosteeveitä ei lasketa) ja pääni halkeaa jo niistä, pari leffaa telkkarista olen katsonut myös ja mitäs vielä. Olen kuunnellut musiikkia, tiskannut astioita ties kuinka monta kertaa päivässä koska saan siitä lisää kuukausirahaani.

Mutta joo, ketä mahtaa kiinnostaa mitä minä olen lomalla tehnyt. Mutta minun blogini, oma moka jos on eksynyt lukemaan njähhää. Mutta hei, kävin tänään ekaa kertaa eläessäni kiinalaisessa ravintolassa. Hyvää ruokaa oli, hyvä palvelu, kauniit tilat ja jälkiruoan jäätelö oli niin taivaallista. <3 Parasta mitä olen ikinä syönyt, oikeasti. Namnam. Hyvä etten itkenyt onnesta kun se oli niin hyvää.

Ja tosiaan, sarjakuvaprojektini etenee hiaasti mutta varmasti. Mutta, koska on loma, se varmasti tulee edistymään vielä lisää. Kunhan saan luettua ainakin tämän keskeneräisen kirjan. Kyllä minä sen piirtämisen vielä kunnolla saan käyntiin, ja onhan sitä nytkin jo... kolme sivua. Mutta minulla on juoniläpyskä, hahmoläpyskät ja tämä on kutkutellut syksystä asti mielessäni. Mikäs kiire tässä.

Niin, olenhan minä aikoinut kyllä tehdä paljonkin tänä kesänä. Pitkä kuuma kesä (toivon mukaan on ainakin tulossa vielä), ja aion elää sen ja sitä rataa. Mutta myös ajattelin vähän tehdä tiettyjä asioita. Tuota sarjakuvaa tosiaan ensinnäkin aioin, sitten myös opetella piirtämään ihmisiä paremmin. Ne ei nykysillään kauhean hyvin suju. Sitten ajattelin että voisin yrittää opetella kommunikoimaan ihmisten kanssa vähän paremmin. Suotta arastella kun ei kukaan syö vaikka puhuisi. Ja sitä rataa. Ja sitten ajattelin vähän ehkä kohentaa kuntoani. Mitäs vielä. Ja joo. Kohta aloitan varmaan taas stressaavan rahojenkeruurumban. Yritän säästää, että saisin sisustettua huoneen vähän uudelleen, ostettua uuden tietokoneen ja kaikkea kivaa. Tai yritän ainakin. Ja vaatteita, uusia vaatteita.

Mutta rentoutuminenkin varmaan olisi ihan hyvä juttu. Tosin kyllä viime viikolla pariin otteeseen tuli varsin rentoutunut olo kun makasi auringossa lämpimillä rappusilla ja luki kirjaa.

Ja fiilis oli taas tänään pitkästä aikaa joku niin kummallisin. Teki mieli vaan itkeä ja nauraa ja hymyillä ja haaveilla ja ties mitä yhtä aikaa. Ja teki mieli piirtää jotain todella aawwsun söpöä muttei vaan pystynyt, ja teki mieli muistella jaja haaveilla ja en minä tiedä. Sellainen niin kummallinen olo etten edes osaa kuvailla sitä. Sellainen mikä oli joskus syksyllä.

Hmm. Kai sitä nukkumistakin voisi joskus harkita, vaikka ei kyllä huvittaisi.