On omituista herätä yhtenä päivänä siihen, että tajuaa olevansa herkkä. Herkkä hyvin syvästi, vaikka ei sitä ennen ollut. Ainakaan samalla tasolla. Se on hyvin kummallinen tunne. Aina se on ilmennyt jollain tavalla, mutta pienenä lapsena ehkä lapsellisemmalla, typerämmällä tavalla. Paitsi että silloinkin rupesin itkemään jos jokin asia, päässäkin helpon kuuloinen mutta oikeasti itselle vaikea - piti sanoa ulos. Tai jos ei pitänytkään, jos halusin vain sanoa sen ääneen, jos rohkaistuin sanomaan sen. Toisin sanoen, pelkäänkö rohkeutta? Pelkäänkö olla rohkea niin, ett se ilmenee kyyneleinä? Ehkä se ei ole todennäköistä. Ehkä se on vain jotain.. painetta.
Mutta on kummallista tajuta, että toiset ihmiset pitävät herkkänä. Siis ne, jotka ylipäätään näkevät minun itkevän oikeasti. Niiden mielestä jotka eivät tunne minua, olen varmaan lähinnä omituinen, koko ajan nasevasti piruileva, ärsyttävä tyyppi. Ehkä se on pala minua, mutta se johtuu siitä, että en tiedä, osaanko suhtautua ihmisiin. En tiedä mitä he ajattelevat, en tiedä heistä mitään. Se on kuin seisoisi heikoilla jäillä. Kaipa sitten rohkaisen itseäni, pidän itseni vahvana sillä aseella, että heitän takaisin.
Yritän toisin sanoen olla vahva ja suojautua, vaikka pohjimmiltani ole herkkä ja epäluuloinen. Maailma on niin kummallinen paikka. Ehkä se on jonkinlaista painetta hyväksynnästä.
Millaista muiden ihmisten näkökulmasa on nähdä, miten sellainen mitä he pitävät tyyppinä joka on ainakin jollain tasolla "kovakuorinen", rupeaa itkemään? Mutta onko se mitenkään oleellista? Sinähän se olet ja sinun elämäsi.
Mutta silti itseänikin kummastuttaa tämä ilmestynyt herkkyys.
Ennen en itkenyt katsoessani elokuvia tai sarjoja tai muuta "viihdettä". Se riipaisi sisältä, koin ne tunteet mitä hahmot kokivat mutta itkemään se ei minua saanut. Eläydyin silti hyvin voimakkaasti. Jollain syvällä olevalla tunnetasolla.
Nykyään itken melkein vääjäämättä onnellisissa lopuissa, kun joku kuolee, tai muuta vastaavaa.
Mistä se ilmestyi?
Nykyään itken joskus kuin tyhjästä. Purskahdin vain itkuun, kuten joitain viikkoja sitten. Tuntui vain niin vaikealta. Vaikka olin ihmisten ympärillä, joista välitän vahvasti, ja vaikka tiedän, että se oli turhaa, vaikka tiedän että tässä ei ole hätää ja asiat ovat hyvin. Itkin neljäkymmentä minuuttia, kun siskoni muutti toiseen kaupunkiin. Olisi varmaankin itkenyt koko päivän, ellei ystäväni olisi tullut tueksi. On omituista vain itkeä oloaan ja tajuta, ette vain saa kyyneleitä loppumaan.
Taidan tosiaan olla epävarma ihmisten suhteen. Sain tarjouksen avusta huomiselle henkilöltä, jonka tiedän aikovan jotakin erään asian suhteen. Yrittävän "viedä" minulta jotakin. Ja vaikka toisaalta olen aina ollut kovin hyväuskoinen ihmisten suhteen ja uskon että kaikissa on jotain hyvää ja uskon varsin avoimesti avuntarjouksiin sun muihin, koska haluan luottaa ihmisiin - silti tuli sellainen olo, että onko tuo tekopyhää. Onko se aitoa halua auttaa vai ihan oikeasti pelkkää sääliä, vittuilua. Vien sinulle tärkeän asian, hehhee, voin auttaa. Vai oikeaa ystävyyttä ja halua auttaa? Ei hiiskatti, minä olen omituinen. Hirveän epäileväinen. Mutta en tunnekaan häntä niin hyvin että voisin sanoa sydämestäni kummin se on. Niinpä ehkä helpointa on että jätän avun ottamatta ja nielen sisälläni patoutuvan ärtymyksen, kun tuntuu kuin hän yrittäisi salakavalasti viedä jotain omaani.
Minä tosiaan välitän siitä kuin omastani..
En silti rupea olemaan säälittävä ja kirimään hänen edelleen. Minä elän ja toimin omalla tavallani, en sillä hänen tavallaan, jonka koen lapsellisena. Oli se sitä tai ei. Minä en kuitenkaan kyseenalaista omaa toimintaani, en rupea harkitsemattomaksi siksi jos joku toinen on sitä. Nielen vain ärtymykseni. Luotan itseeni. Katsotaan miten käy.
Totisesti, voisin siteerata erään talossamme olevan jääkaappimagneetin tekstiä.
"Tämän elämän täytyy olla testi, jos se olisi totta, meille olisi annettu paremmat ohjeet."
Siltä tuntuu tänään.
